Kaksivuotias on kenkäfriikki. Jos jossain vain on kengät, hän laittaa ne jalkaansa ja kävelee niillä. Tässä korkokengät, joissa olen kävellyt ja tanssinut jalkani tuskallisille rakoille kaksissa häissä, omissa ja ystävän. En aikonut enää koskaan käyttää niitä. Meinasin laittaa ne kiertoon.
Minulla on työpaikka
Minulla on työpaikka. Sehän on tietysti ihan kauheen fantsuu, että on työpaikka, varsinkin kun työttömänäkin on tullut oltua.
Minun työpisteelläni on Adobe Illustrator. Se on kanssa ihan älyttömän siistii, koska minä tykkään käyttää Adobe Illustratoria. Se vaan on vähän ankeaa, että työn puolesta en pääse tekemään sillä kivoja juttuja.
Minun työpaikallani on kahvitauko. Sehän on siis ihan sairaan mahtavaa, että työpaikalla on kahvitauko. Silloin työkaveritoverihenkilöt änkeävät sosiaalitiloihin juomaan kahvia ja lukemaan ääneen Helsingin Sanomien tietokilpailukysymyksiä tai muuten vaan olemaan sosiaalisia.
Minulle on onneksi kerrottu, että ei ole pakko olla sosiaalinen. Kahvitauolla ma avaan Illuraattorin ja pyrin kiinnittämään taukotiloista kantautuvaan pälinään mahdollisimman vähän huomiota. Sitten teen Illulla kivoja juttuja.
Ainoa varjopuoli tässä on se, että sen jälkeen on hiukkapikkasen hankalampi jaksaa tehdä niitä vähemmän kivoja juttuja. Niitä, joista maksetaan palkkaa.
Kalaset uiskentelevat
Pakko on
Sitä ma vaan mietin, että jos henkilö ihan pakonomaisesti keskittyy siihen, että ei käyttäydy pakko-oireisesti, niin onko se sitten kumminkin pakko-oire?
Katsokaa ja nähkää
Neito
